Sattuipa sellainen päivä, että oli asiaa kangaskauppaan. Piti ostaa satiininauhaa. Kassalla oli jonoa, joten sattuipa, että menin katselemaan kangasvalikoimaa. Jos vaikka löytyisi kiva, ohut villakangas, että voisi ommella talvimekon. Kas, katse osui vaaleansiniseen, valkopilkulliseen puuvillapopliiniin. Ennen kuin huomasinkaan, sanoin jo myyjälle, että metri tätä, kiitos. Menin kassalle, pyysin vielä neljä metriä vinonauhaa ja lähdin kotiin. Ilman satiininauhaa, ilman villakangasta.

Kotona ihmettelin tovin kangasvalintaani, mutta päätin ryhtyä ompelutöihin saman tien. Spotify auki ja Jo Stancen levy soimaan. Kun levy oli kuultu kolmesti, sovitin valmista mekkoa ylleni. Tai melkein valmista - vinonauhaa olisi saanut olla metrin verran enemmän. Korjasin asian seuraavana päivänä ja hain kolme metriä valkoista satiininauhaa nyöritystä varten. Liian lyhyttä nyöritysnarua ei nyt vain kannata käyttää, keksin sille vinonauhaparimetriselle muuta käyttöä myöhemmin.

(Torsokätisyysefekti on vahinko, ja aika pelottavan näköinen...)

Malli on oma samaan tapaan kuin kateusmekossakin. Kangasta meni metri, vinonauhaa kaksi, satiininauhaa kolme. Hermot eivät menneet lainkaan. En tajunnut laittaa vinonauhaa helmaan, mutta ehkä mekon kolmannessa versiossa...?

 

Koska kuvat piti saada hetihetiheti, joiduin kikkailemaan peilin, kameran ja valaistuksen kanssa - siksi kuvien laatu hieman vaihtelee. Mutta idea selvinnee.

Mittari tiedottaa, että pakkasta on liki 16 astetta. Minä ripustin mekon henkarille ja laitoin kaappiin. Keväämmällä kohdataan!