Rasat, tumput, lapaset, vanttuut.

Ihmisellä pitää olla lämpimät rasat, syksyllä, talvella ja keväällä. On kesiä, jolloin niitä ei tarvitse. Mutta muulloin aika usein. Mamsellin lapastilanne oli huolestuttava vuodenvaihteessa: peukalot rikki, ohueksi hiutunut kämmen, hukkunut lapanen, kokonaan kadonnut pari... Ei kivaa. Vielä vähemmän kivaa, jos pakkasta riittää parisenkymmentä astetta.

Loppiaisena tapahtui ihme. Ei kultaa, ei mirhamia, ei viisaita miehiä itäisiltä mailta. Vain puikkojen kilinää ja Marple-filmatisointeja Areenan tarjonnasta.

Komiat rasat

Malli: oma

Lanka: Novita Tempo (enkä viitsi arvailla grammamääriä, vajaa kerä kumpaakin väriä, tämän tarkempaan en pysty)

Puikot: 5

Tempo on mukavan paksua lankaa, ja halusin kämmenten suojaksi tuplalangan - siksipä perinteinen värinvaihtokuvio sinne. Kuvasta näkee, että Tempo pörhääntyy jo kuukauden käyttöaikana jonkin verran, mutta voin elää asian kanssa, kun ovat muuten niin hyvät rasat.

Joku toinen olisi ehkä tehnyt kämmenselän kuviot peilikuvina, mutta minulla oli niin kiire saada rasat käteen etten viitsinyt moisia miettiä. Voi tyytyväisyyden määrää!

Arvatkaapa, mietinkö jo seuraavaa väriyhdistelmää - olisihan näitä kiva olla enemmänkin!

...tai ehkä otsikko on hieman liioiteltu. Mutta juuri tuolla nimellä nämä huopatossut löytyvät Eva-Marie Wilkenin kirjasta Lahjoja rakkaudella. Oma versioni on vähemmän siperialainen ja vähemmän talvisaapasmainen. Kotitossuttimet lähinnä, pienellä glamourvirityksellä.

Tossuttimien alla makoilee kirja, josta ohjeen nappasin. Ja kas kummaa, ohjeen huopamäärä olisi ollut hyvä, jos huovan leveys olisi ollut hieman enemmän kuin kangaskaupan kapoisessa huovassa... Mutta kannattiko sitä miettiä etukäteen? Ei tietenkään. Siksi siis alkuperäisohjetta lyhyemmät varret.

Wilken lupailee, että nämä hurauttaa ompelukoneella viidessä minuutissa, kun osat on valmiiksi leikattu. En sentään ottanut aikaa. Silti, osia on kolme per tossu, eli eipä oikeasti kauan mene. Vain pohjan ja päälliosan asettelu vaatii hivenen kärsivällisyyttä. Ja varrensuiden taittelu samanmittaisiksi. Symmetrian kaipuu, tuo hermojen repijä...

Nämä menivät lahjaksi ystävälle. Voisin tehdä itsellenikin tällaiset vaihtoehdot villasukille. Ja kokeilla vähän tuhdimpaakin huopaa, nämä siis sitä askartelukäyttöönkin sopivaa, joka ei ole kokonaan villaa.

Koska malli on muuten niin, öh, rento, piti luksusta lisätä edes satiininauhan ja helyn muodossa. Enemmänkin olisi tehnyt mieli helystellä, mutta lahjan saajan tuntien päätin pysyä hillitymmissä mittasuhteissa.

Aina, kun teen jotain itse - erityisesti lahjaksi tehdessäni - haluan, että voin olla tyytyväinen lopputulokseen. Itse tekemisessä on komeaa, kun välillä tulee sellainen olo, että oho, minähän tosiaan osasin! Että katselee lopputulosta ja tuumii, että jopas, minähän olen taitava. Minulle tuon olotilan syntyminen ei tule täydellisyydestä (en todellakaan pura neuletta, jos jossain harmittomassa paikassa on yksi väärä nurja tai jos tikkaus on jossain kohtaa 4 mm reunasta, jossain 5 mm) vaan siitä, että olen ylittänyt omat, siihenastiset taitoni.

Koska joulu on stressaavaa aikaa monestakin syystä, miksipä ei päättää tehdä joululahjaksi jotain ihan itse? Jotain, jollaista ei ole aikaisemmin tehnyt, jonka osaamisesta ei ole aivan varma? Ja tietenkin lahja tulee kaikkein tärkeimmälle ihmiselle? Minä en keksinyt yhtäkään syytä, joten ompelus pääsi valmistusvaiheeseen.

Kun visio tulevasta vaatteesta oli valjennut, kohtasin kaksi isoa vaikeutta. Vaikeus 1. Mistä kaavat? Plarasin vanhoja käsityölehtiä ja huomasin, että miesten vaatteita on aivan onnettoman vähän. Lopulta 1990-luvun Suuri käsityölehti pelasti minut. Vaikeus 2. Mistä oikeanlainen kangas? Olin liikuttavan varma siitä, että kun vain omassa päässäni mietin, millaisesta kankaasta haluan lahjan tehdä, kangas odottaa minua kaupassa. Ihan näin ei käynyt - tai oikeastaan oikea kuosi löytyi, mutta sifonkiversiona... Ei, ei, ei. Lopulta ymmärsin poiketa verhokangaspuolella, ja jeiii! Ei ihan visionkaltainen mutta varsin läheltä liippaava ja lahjan saajalle sopiva kangas löytyi.

Kuvia. Te haluatte jo kuvia. Ja tiedon siitä, mitä edes ompelin. Tällaisen:

Pystykauluspaita miehelle

Koko 46/48

Malli: Suuri käsityölehti 3/1995, malli 12

Kangas: puuvillaa, ostin 2,5 metriä, se riitti hyvin mutta eipä jäljelle kymmeniä senttejä jäänyt.

Yläkuvan väri on normaalia hailakampi.

Jouduin vähän vakoilemaan, että sain paidasta oikean kokoisen. Eli tunnustan hiippailleeni miehen vaatekomerolla mittanauhan kanssa. Kannatti, paita on oikean kokoinen! Ehkä hivenen pitkä, mutta oikeastaan sekin näyttää tyyliin sopivalta.

Pari kertaa piti pähkäillä ja purkaa, mutta muuten työ sujui jopa mukavasti. Oli hauskaa tehdä jotain ihan uutta - vaikka se tarkoittikin myös sitä, että onnistuin tahmaamaan silitysraudan pohjan kiinnisilitettävän tukikankaan liimalla... Kangaskaupan myyjä väitti, että helposti sen erottaa, kummalla puolella liima on. Hmph. Niin minäkin luulin. Ja melkein joka kerta väärin. (Silitysraudan pohjan sai kyllä puhtaaksi sokeripalan avulla. Wanna-be-marttana hoidin asian iisisti.)

Tästä ompeluksesta voin pystypäin sanoa, että olen ylpeä. Olen tyytyväinen. Ja koska lahjan saajakin piti paidasta, julistan tämän onnistuneeksi ompelukseksi.

Oho, osaan ommella miesten pystykauluspaidan!

Kyse on joko mielikuvituksettomuudestani tai jostain oudosta päähänpinttymästäni - kun alan miettiä, mitä voisi kutoa vauvalle, ajattelen ensimmäisenä pieniä tossuja. Minulla ei ole aavistustakaan niiden käytännöllisyydestä tai tarpeellisuudesta. Ne vain pulpahtavat ensimmäisenä mieleen. Siksi onkin outoa, että olen tehnyt ystävien lapsosille ihan muuta kuin tossuja. Huovuttanut pari pupua, ommellut kantoliinan. Mobileakin on askarreltu kahden naisen voimin.

Kun ystäväni sai kolmannen lapsen, oli kai jo korkea aika oikein tehdä ne töppöset, jotka vauvan garderobista ekana päähäni pälähtävät.

Tossukkaiset vauvalle

Ohje Käspaikasta

Lanka: Novita Wool ja Nalle

Puikot: 3,5 (ehkä...)

Langanmenekistä ei kannata edes puhua, niin vähän näihin meni.

Minun käsialallani aloitussilmukkamäärä oli 30. Neljä kerrosta ainaoikeaa sinisellä, sitten sileää valkoisella.

Käspaikan ohje on simppeli, vain pohjan kavennuksien kanssa jouduin hetken miettimään.

Todistettavasti pikkuisen Ilmo-vauvan jalka sopii näihin - ainakin siis vielä hetken... Hillitöntä, että jollain voi olla noin pieni jalka!

Ystäväpiiriin on tulossa ainakin yksi vauva ensi vuoden puolella. Täytyyhän hänellekin tehdä jotain, ihan itse! Pienille tekemisen ehdoton iso plussa on se, että valmistakin tulee joskus, kun vaatekoko on niin kovin pieni. Eli terveisiä eräältä mamsellilta, joka päätti aloittaa neulemekon tekemisen - itselleen. Valmistuu se, ehkä jo juhannukseksi?

Kun teestä pitävä ystävä täyttää vuosia, hän tarvitsee sopivan lahjan. Eli pannumyssyn, johon on kirjottu molemmille puolille sydän. En tietenkään ollut aikasemmin tehnyt tällaista pannumyssyä, mutta piankos sen ihan itse keksii, miten homma hoidetaan.

Nämä voisivat olla kuuluisat viimeiset sanat ennen hermoromahdusta, silmäkulmasta törröttävää kirjontaneulaa, korvista pursuavaa vanua ja käsittämätöntä puuvillakasailmestystä keittiön pöydällä. Mutta ei, kaikki sujui leppoisasti, joutuisasti ja vallan kivuttomasti.

Pannumyssyn koko on noin 30 x 35 cm, aika reilun kokoinen siitä tuli. Yllättäen (niinpä niin...) lahjan saaja sujautti myssyn myös omaan päähänsä - ja piispan hiipaltahan se näyttää.

Säästän teidät kekkerikuvilta, joissa yksi jos toinenkin poseeraa Rakkauden Piispan päähine päässään. Mutta kerronpa kuitenkin, että hauskaa oli, ja rakkaudesta puhuttiin sana jos toinenkin!

Kirjontakuviot ihan omasta päästä, vapaalla kädellä ja iloisella mielellä. Kangas puuvillaa, myös vuori, välissä ohut vanukerros.

Pykäreuna söi viimeiset langat, neljä tokkaa tähän upposi. Neula olisi voinut olla ohuempi, kun pohjakangas oli niin tiivistä lakanapuuvillaa, mutta eipä tuo menoa haitannut.